Eteenpäin on menty

Kyllä voi juokseminen tuntua hyvältä!

Nyt on taas muutama lenkki ja juoksutreeni enemmän takana. Askel ei paina enää niin kovin ja sykekin pysyy kohtuullisella tasolla, eteenpäin oon siis menny.

Aamulenkit siirsin tällä viikolla sisätiloihin. Oon semmonen vilukissa, että ulkona juoksemiseen pitää viileämmällä säällä taas totutella (alle 20'c :D). Ainakaan aamusin tuo ulkolenkki ei houkuttele kun on kuitenkin mahdollisuus juosta juoksumatolla, sisätiloissa. Matolla saa nopeutta säädeltyä tarkemmin ja myös piip-testin harjoittelu onnistuu mainiosti! Kuulokkeet korviin, puhelimestä FIBA:n Official Physical Fitness Test for Referees ja vauhti oikealle tasolle (lähtövauhti 8.4km/h). Ohjeiden mukaan vauhti nousee muutaman minuutin välein ja sillä mennään. Käännöksiähän tuossa ei tule kun matolla juoksee, mutta siihen oon sitten ottanut esim. vähän nousua juoksumattoon. Aika hyvän tuntuman siinä saa! Parasta on tietenkin jalkautua kentälle ja treenata oikealla alustalla, kyllä mä sinnekin vielä kerkeen ennen syyskuun testipäivää.

Motivaatio on kohdallaan tällä hetkellä ja se on kai yksi tärkeimmistä! Ei haittaa työaamuna 5:30 herääminen, jotta kerkee aamulenkille ennen töitä. En ois koskaan itestäni uskonu!

Homma ei kuitenkaan oo edelleenkään selvä. Eniten harmittaa sillon tällön palaavat hermosäryt, yleensä niitä tulee pitkän istumisen seuraksena tai rankan työvuoron jälkeen. Ei tuo selkä siis täysin kunnossa oo, eikä varmaan koskaan tuukkaan. Treeniä treeniä ja lihashuoltoa! Venyttelyä en kertaakaan saa unohtaa ja mitä ikinä treenaan niin vatsalihasliikkeet pitää muistaa tehdä, aina. Kävin tuossa viikko sitten hierojallakin ja ai että kun oli jumissa jalan lihakset. Nyt ne on irti ja seuraava hieronta jo ens viikolla, että pysyy kintut kunnossa. Jos kauden aikana taas sen yhden kerran kuukaudessa kävis hierottavana ja siihen oma lihashuolto ni hyvä tulee!

Askel kerrallaan

Moi.

Pitkästä aikaa ajattelin purkaa ajatuksiani blogiin ja kertoo kuulumisia!

Siitä on vuosi ja reilu kuukausi kun satutin selkäni. Välilevyn pullistuma todettiin magneettikuvien ja oireiden perusteella. Viime syksynä pystyin jo jonkin verran juoksemaan ilman oireita. Kuitenkin kävi niin, että väänsin nilkkani ja selkä alkoi uudestaan oireilla. Tarkoitukseni ei ollut jättää koko kautta väliin, mutta niin siinä kävi.



Nyt on tilanne se, että pahoja hermosärkyjä ei oo enää esiintynyt kun vaan ajoittain. Juoksemaan pystyin ensimmäisen kerran noin 2kk sitten. Juoksuasentoa piti muuttaa aika paljon, mutta pikkuhiljaa se jalka taas nousee! En osaa edes kuvailla miltä tää tuntuu. Mahtavaa!

Ensimmäiset pelit pääsin kokeilemaan nuorten harjoitusmaaotteluiden aikaan kun U16 pojat kohtasivat Englannin ja U16 tytöt taistelivat Israelia vastaan. PIKKASEN jännitti palata kentälle! Se on outoa miten sitä kokee, että jonkin taidon unohtaa. Koriksessa on kuitenkin niin monta asiaa mitä tuomarinakin tekee täysin lihasmuistin avulla, että kyllä se sujuu melkein pakostakin. Vähän kun pyöräileminen, kyllä se käsi nousee virheen merkiksi kun sen virheen havaitsee ja viheltää pilliin. Oli mahtavaa olla kentällä!

Tottakai on myönnettävä, että vaikka tuon juoksunkin osaa, ei se kunto ole enää sama kuin ennen loukkaantumista. Nyt siis vaan lenkille, spinningiin ja salille. Se, että saa vetää 3-5 treeniä viikkoon on jo ihan superia! Muutaman ylimäärisen lepopäivän joutuu ottamaan kun kroppa ei ihan pysy kärryillä treeneissä ja hermokipu yltyy välillä melko ikäväksi.

Tilanne on kuitenkin se, että I'M BACK!

Päivä kerrallaan on elettävä tän vamman kanssa. Ois mahtavaa jos tällä kaudella pääsisin purkamaan ajatuksia vähän muustakin kun omasta loukkaantumisestani. Tää vaan nyt on ollut pelkkää tätä eikä muuta koko vuosi.

Onneks elämässä on muutakin kun koripallo niin pysyy arjessa kiinni!

Kuntoutus jatkuu

Joskus on vaan todettava, että tässä on pakko pitää nyt kunnon tauko, ja antaa kropan ja mielen

kuntoutua. Jos joku ei tiedä niin satutin selkäni viime heinäkuussa ja olin 4kk sairaslomalla töistä sekä urheilusta. Onneksi oli kesä niin sai vähän nautittua olosta.

Vasemman jalan varpaat ei nouse.

Tutkimuksissa siis todettiin, että välilevyhän se siellä pullistelee ja aiheuttaa vasempaan jalkaan hermokipuja. Vaikeinta oli, että kivut pahenivat aina kun piti seistä tai kävellä. Pullistuma aiheutti myös vasempaan jalkaan halvausoireet, kuvassa oikealla varpaat ei suostu nousemaan. Vaikeinta oli ehdottomasti se, että joutui jäämään täysin paikalleen. Istuminen onnistui, nukkuminen välillä. En suostunut uskomaan, että edessä on pitkä sairasloma. Fysioterapialla ja kipulääkkeillä pääsin pikkuhiljaa kävelemään ja ruuanteko seisten alkoi onnistua ilman järkyttäviä hermokipuja.

Kesä vaihtui syksyyn ja kauden ensimmäinen turnaus meni kentänlaidalla. Olin varma, että kyllä tästä vielä syksyn juoksutestiin pääsen osallistumaan. Syyskuu vaihtui lokakuuksi ja sairaslomaani jatkettiin vielä neljällä viikolla. Ensimmäisen kerran pääsin juoksemaan 12.lokakuuta, lenkkini oli lyhyt ja tunteikas. Se tunne kun selkään sattuu enää vain vähän, keuhkot repee, mutta mä juoksen! Tuosta tunteesta pidin kiinni ja pääsin pikkuhiljaa treenin makuun.

Marraskuun alussa pääsin vihdoin takas töihin! Tuntui kuin en olisi koskaan ensihoitajan työtä tehnytkään, mutta pienen alkukankeuden jälkeen oli mahtavaa olla takaisin. Koska juoksu ei ihan heti ollut se helpoin tapa harjoitella, eksyin ensimmäisenä uimahalliin ja köytin itseni vesijuoksuvyöllä. Hallilta olikin sitten helppoa eksyä toiselle hallille koripallotreeneihin tekemään heitto- ja kuviotreenit. Selkätuki kireällä tuli juostuakin taas enemmän ja joka kerta kun saliin astuin ja otin ensimmäiset juoksuaskeleet, totesin vain, että kyllä tämä kipu tästä kunhan selkä lämpiää. Ehkä olis vaan pitänyt jarruttaa ja todeta, että en oo vielä kunnossa.

Joulukuun alussa tuli sitten se toinen stoppi. Tiukka koripallopeli, monta tiukkaa koria ja monta tiukkaa tilannetta. Kolmannessa erässä kova levypallotilanne ja NAPS, oikeanilkka ympäri. Kylmä,
koho, kompressio. Neljännen erän alussa teippasin nilkan ja koitin kävellä, eihän siitä mitään tullut. Päivystykseen ja nilkka kipsiin. Seuraavana päivänä röntgen - ei murtumaa. "Okei, kaks viikkoa ja oon takas kehissä".

Nyt on seitsemän viikkoa tapahtuneesta ja oon juossut kerran. Selkä rupes uudelleen oireilemaan kun treenatessa mun on käytettävä nilkkatukea ja se muuttaa juoksuasentoa. Viime viikolla kävin keskustelun, että eiköhän tässä nyt oo vaan kunnolla kuntouduttava, henkisesti ja fyysisesti, ennen kun voin olla täysillä taas kehissä. Se on järkyttävää kuinka paljon joutuu itsensä kanssa tekemään töitä, että ymmärtää olevansa täysin puolikuntoinen. Miten vaikeaa onkaan antaa itselleen lupa siihen, että ei ole pakko olla paras just nyt. Kuinka joutuu itseään muistuttamaan ettei ole terve.

Anna itsellesi aikaa, kuuntele kroppaas. Jos se ei jaksa, se on ihan ok. Välipäivä ja muutama kevyempi treeni on ihan ok. Sitten jaksaa taas paremmin. Mielikin on virkeämpi.

Siispä kuntoutus jatkuu. Tavoitteita en voi vielä kovin pitkälle laatia, ja jotta en aseta liian suuria paineita itselleni, pidän ne omana tietonani. Ensimmäisenä mä nyt kuitenkin suuntaan fyssarille.

Sen lupaan, että koriskentillä mut vielä nähdään, harmaassa paidassa!