Kuntoutus jatkuu

Joskus on vaan todettava, että tässä on pakko pitää nyt kunnon tauko, ja antaa kropan ja mielen

kuntoutua. Jos joku ei tiedä niin satutin selkäni viime heinäkuussa ja olin 4kk sairaslomalla töistä sekä urheilusta. Onneksi oli kesä niin sai vähän nautittua olosta.

Vasemman jalan varpaat ei nouse.

Tutkimuksissa siis todettiin, että välilevyhän se siellä pullistelee ja aiheuttaa vasempaan jalkaan hermokipuja. Vaikeinta oli, että kivut pahenivat aina kun piti seistä tai kävellä. Pullistuma aiheutti myös vasempaan jalkaan halvausoireet, kuvassa oikealla varpaat ei suostu nousemaan. Vaikeinta oli ehdottomasti se, että joutui jäämään täysin paikalleen. Istuminen onnistui, nukkuminen välillä. En suostunut uskomaan, että edessä on pitkä sairasloma. Fysioterapialla ja kipulääkkeillä pääsin pikkuhiljaa kävelemään ja ruuanteko seisten alkoi onnistua ilman järkyttäviä hermokipuja.

Kesä vaihtui syksyyn ja kauden ensimmäinen turnaus meni kentänlaidalla. Olin varma, että kyllä tästä vielä syksyn juoksutestiin pääsen osallistumaan. Syyskuu vaihtui lokakuuksi ja sairaslomaani jatkettiin vielä neljällä viikolla. Ensimmäisen kerran pääsin juoksemaan 12.lokakuuta, lenkkini oli lyhyt ja tunteikas. Se tunne kun selkään sattuu enää vain vähän, keuhkot repee, mutta mä juoksen! Tuosta tunteesta pidin kiinni ja pääsin pikkuhiljaa treenin makuun.

Marraskuun alussa pääsin vihdoin takas töihin! Tuntui kuin en olisi koskaan ensihoitajan työtä tehnytkään, mutta pienen alkukankeuden jälkeen oli mahtavaa olla takaisin. Koska juoksu ei ihan heti ollut se helpoin tapa harjoitella, eksyin ensimmäisenä uimahalliin ja köytin itseni vesijuoksuvyöllä. Hallilta olikin sitten helppoa eksyä toiselle hallille koripallotreeneihin tekemään heitto- ja kuviotreenit. Selkätuki kireällä tuli juostuakin taas enemmän ja joka kerta kun saliin astuin ja otin ensimmäiset juoksuaskeleet, totesin vain, että kyllä tämä kipu tästä kunhan selkä lämpiää. Ehkä olis vaan pitänyt jarruttaa ja todeta, että en oo vielä kunnossa.

Joulukuun alussa tuli sitten se toinen stoppi. Tiukka koripallopeli, monta tiukkaa koria ja monta tiukkaa tilannetta. Kolmannessa erässä kova levypallotilanne ja NAPS, oikeanilkka ympäri. Kylmä,
koho, kompressio. Neljännen erän alussa teippasin nilkan ja koitin kävellä, eihän siitä mitään tullut. Päivystykseen ja nilkka kipsiin. Seuraavana päivänä röntgen - ei murtumaa. "Okei, kaks viikkoa ja oon takas kehissä".

Nyt on seitsemän viikkoa tapahtuneesta ja oon juossut kerran. Selkä rupes uudelleen oireilemaan kun treenatessa mun on käytettävä nilkkatukea ja se muuttaa juoksuasentoa. Viime viikolla kävin keskustelun, että eiköhän tässä nyt oo vaan kunnolla kuntouduttava, henkisesti ja fyysisesti, ennen kun voin olla täysillä taas kehissä. Se on järkyttävää kuinka paljon joutuu itsensä kanssa tekemään töitä, että ymmärtää olevansa täysin puolikuntoinen. Miten vaikeaa onkaan antaa itselleen lupa siihen, että ei ole pakko olla paras just nyt. Kuinka joutuu itseään muistuttamaan ettei ole terve.

Anna itsellesi aikaa, kuuntele kroppaas. Jos se ei jaksa, se on ihan ok. Välipäivä ja muutama kevyempi treeni on ihan ok. Sitten jaksaa taas paremmin. Mielikin on virkeämpi.

Siispä kuntoutus jatkuu. Tavoitteita en voi vielä kovin pitkälle laatia, ja jotta en aseta liian suuria paineita itselleni, pidän ne omana tietonani. Ensimmäisenä mä nyt kuitenkin suuntaan fyssarille.

Sen lupaan, että koriskentillä mut vielä nähdään, harmaassa paidassa!